keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Pukeutumiskoodeista

Tämä ajatusketju lähti vyörymään viime viikolla, kun keikkakumppani harmitteli asuvalintaansa Mokoman keikalle. Oli kuulema unohtanut mustan paidan kotiin. Mietin, että mitä ihmettä?! Tarvitseeko kolmekymppisenä enää miettiä mitä jotkut muut ajattelevat pukeutumisesta? Ja musiikkiahan sinne mennään kuuntelemaan eikä muotinäytökseen. Sitä paitsi siellä hämärässä kukaan tuskin kiinnittää asuun sen suurempaa huomiota. Myönnän minäkin 10-15 vuotta sitten välittäneeni melkoisesti siitä, että millaisissa vaatteissa mennään mihinkin tilanteeseen. Ja mustaahan sen piti usein olla. Muistan mietelauseen: "Pukeudun mustaan kunnes löydän jotain tummempaa". Vuosien saatossa persoonani on hioutunut, ja tällä hetkellä tuntuu erittäin hyvältä, että on tullut itseluottamusta sen verran, ettei tarvitse miettiä mitä muut ajattelevat. Sillä rusettipäivinä minä kyllä tunnen, että minua tuijotetaan, mutta kenelläkään ei ole koskaan ollut mitään pahaa sanottavaa. Ja vaikka olisi, huutelun osaa ohittaa.
Lähihistoriassa on ollut sen verran useat hautajaiset, että olen vältellyt mustaa kuin ruttoa. Nykyisin mietelauseeni olisi: "Tummansininen on lähimpänä mustaa mihin kykenen." No ehkä vähän liioittelen. On minulla esimerkiksi musta takki, mutta maustan sen aina värikkäällä huivilla. 
Aloin pohtia omaa suhtautumistani pukeutumiskoodeihin. Olen saanut tähänastisen elämäni pukeutua niin töissä kuin vapaa-ajalla lähes siten kuin huvittaa. Onhan niitä tilanteita, joissa on hyvä ottaa huomioon etiketti. Kun palataan ajassa lapsuusmuistoihin, pukeutumiskoodit tulivat kuvioihin aina kun mentiin kaupunkiin. Se oli jotain hienoa, että piti olla siistit vaatteet. Tilanteesta tuli jotenkin arvokkaampi. Ja niinhän se on. Pukeutumisella osoitetaan arvostusta tilannetta kohtaan, oli tilanne sitten mikä tahansa. 
Nykyisessä työpaikassani on tiettyjä kirjoittamattomia pukeutumissääntöjä. Tiloissa vierailee esimerkiksi kirkollista väkeä, joten naisena minun tulee ottaa huomioon hameenhelman ja hihojen pituus tai kaula-aukon syvyys. Kahden viimeisen kanssa ei ole koskaan ollut ongelmia, mutta kerran muistan kulkeneeni liian lyhyessä helmassa. Kukaan ei siitä minulle huomauttanut, mutta tunsin itse oman oloni epämukavaksi - tunika ei ollutkaan tarpeeksi pitkä mekoksi. Mielestäni samat säännöt pätevät työpaikalla kuin työpaikalla: asiallinen pukeutuminen kunniaan.
Minua ei ole koskaan pakotettu pukeutumisella mihinkään muottiin, mutta tarkat pukeutumiskoodit ahdistavat. Olen enemmän tunnelmapukeutuja: vaatetus syntyy mielialan mukaan. Ehkä pientä epäröintiä pukeutumisen suhteen on tullut töiden mukana Valamossa. Siellä kun tulee vierailtua aika ajoin. Koen, että voin mennä luostariin työasioissa samassa asussa kuin menisin työpaikallekin, mutta kallistun esimerkiksi hamevalinnassa ennemmin kellohelmaan kuin tulppaanihelmaan. Yhden ainoan kerran olen ollut pukeutumisongelman edessä, ja se tapahtui taannoisella Armenian apostolisen kirkon vierailulla Valamossa. En ole tottunut peittämään kirkossa hiuksiani, mutta luostarissa naisten toivotaan tekevän niin jumalanpalvelusten aikana. Näin toivottiin tehtävän myös Armenian vieraiden aikana. En ollenkaan pitänyt ajatuksesta, että joutuisin kietomaan mustan huivin pääni ympäri. Tämä asia hiersi mieltäni niin paljon, että lopulta lampsin kysymään neuvoa teologiselta puolelta ajatuksella *onko pakko jos ei taho*. Kävi ilmi, että ei sen huivin tarvitse musta olla, eikä sitä tarvitse sitoa "mummomaisesti" leuan alle, vaan saa käyttää luovuutta. Kokonaisuus ratkaisee. Tämähän avasi ihan uusia ovia! Työkaverini toi kotoaan kasan pitkiä ja värikkäitä huiveja, joista lopulta valitsin kirkkaan sinivioletin. Enkä kietonut huivia leuan alle, vaan hupuksi pään ympärille ja huivin päät heitin kevyesti olan yli. Ja olo ei ollut yhtään epämukava. Itse asiassa tunsin oloni kauniiksi, ja sain ehkä hieman kiinni musliminaisten pukeutumisesta. Kuopion museossa oli tähän(kin) liittyen tammikuussa mielenkiintoinen näyttely huiveista.

Ja mites sinne Mokoman keikalle sitten asustauduttiin? Toinen sai mustan paitansa, ja minä yhdistin mustan tulppaanihameen punasävyiseen paitaan. Ja laitoin ehkä hieman paksummin eyelineria, ihan vaan tilanteen kunniaksi. ;)
Tällaisella mieliala-asustuksella tänään töissä.
Millaisia ajatuksia teillä on pukeutumiskoodeista tai -odotuksista?

tiistai 19. syyskuuta 2017

Verhot

Esittelin edellisen huoneeni muutosta, mutta en sitten missään vaiheessa saanut aikaiseksi esitellä muuton jälkeistä uutta huonetta. Huone oli muuten mainio, mutta sinne ei oikein sopinut asiakastuolia. Tuoli oli tyhmästi puoliksi oven edessä, joten päätettiin siirtää minut viereiseen, hieman isompaan huoneeseen. Nyt asiakkaat pääsevät kunnolla huoneeseen sisälle. Tässä huoneessa on työskennelty miltei vuoden alusta saakka, mutta sisustukseltaan tämäkin on ollut pitkään puolitiessä. 
Ikonijuliste on ollut kiinni seinässä milloin teipillä, milloin sinitarralla, ja valunut aina yhtä tehokkaasti. Ikeasta hankitut kehykset pitävät sen nyt paikallaan. Verhojen suhteen matelin kun ajattelin, että etsin jotain joka sopii tuohon virkattuun mattoon. Jotain harmahtavaa ja hillittyä. Sitten eräänä iltapäivänä löysin itseni Eurokankaan alelaarista ja bongasin tuon akvarellimaisen kukkakankaan. Joka sattui olemaan -50%, ja päätös oli sinetöity. Kangas riitti juuri ja juuri kahteen sivuverhoon ja niille tuli hintaa yhteensä 15 euroa. Ja myönnettäköön, että nuo verhot ovat enemmän minua kuin se harmahtava ja hillitty ensiajatus. Tätä mieltä ovat olleet kollegatkin.
Tuunasin sisustusta vielä sen verran, että hankin hurmioituneen hiirimaton. ;)
 Väreillä tuli iloa ja hyvinvointia myös työarkeen.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Ylämaankarja(lassa)

Kummipoikani 5v ilmoitti, että haluaa Yläkarjalaan. Mietin hetken, että mikä on Yläkarjala, kunnes muksu ilmoitti pontevasti, että kävi toisen tädin kanssa katsomassa siellä lehmiä. Niin yläMAANkarjaa. Tässä on miltei vieressä luomutila, jossa on noita karvaisia lehmiä. Viimeksi kävin kuvaamassa tukkalehmiä tammikuun pakkasilla. Tällä kertaa sattui olemaan kaunis aurinkoinen ilta. 
Tässä viisivuotiaan tulkinta yllä näkyvästä maisemasta. Vihreää ruohoa, muutama hento ympyrä, joilla haparoivat sorkat ja sarvet. Taivaalla on musta vana lintuja (jotka kuulema tappelevat).
Näiden karvaisten kaverien ja tuon maiseman katselu rauhoittaa. Ylämaankarja ei ole niin uteliasta tuijottelijoita kohtaan kuin tavalliset lehmät. Seuraavat rauhassa kauempaa, mutta harvoin tulevat aidan viereen hamuamaan käsistä mahdollisia maitohorsmia tai voikukkia.
Valkoinen sonni.
Pienoinen jännitysmomentti oli se hetki, kun kaksi sonnia alkoi mylviä toisilleen. Huutelivat jo kaukaa. Lähteepä muuten kumea ääni. Toinen jäi tuijottamaan, kun toinen alkoi viskellä heinää päälleen.
Tämä rapsutti poskeaan kiveä vasten.
Kauniissa maisemissa saavat laiduntaa.

tiistai 12. syyskuuta 2017

Vanhasta uutta

Lähtötilanne, ja hiomisen jälkeen.
Nämä minun projektit tuppaavat olemaan useamman vuoden rupeamia... Viimeksi työtunteja meni melkoisesti (gradun sivussa!) tähän virkattuun peitteeseen. Tällä kertaa työn alla olivat vanhat Askon tuolit. Aloitin tuolien hiomisen innokkaana toukokuussa 2016, ja valmista tuli nyt elokuussa 2017. Hiominen alkoi puuduttaa, joten edelliskesän projekti jäi sen vuoksi kesken.
Helpompaa olisi tietysti ollut, että vetäisee valkoisen maalin pintaan vain uuden maalin. Se oli kuitenkin paikoin niin huonokuntoinen, että uusikin maalipinta olisi pian alkanut lohkeilla. Hiomishommiin siis. Aloitin toiveikkaana ilman apuvälineitä käsipelillä, kunnes hankin hiomahiiren, jolla homma kävi paljon sutjakkaammin.
Tämä perhonen istui tuolilla kaikessa rauhassa, vaikka tärisytin tuolia hiomakoneella.
En vielä hiomisvaiheessa ollut ihan varma minkä väriseksi tuolit haluaisin. Ajattelin, että kenties tuollainen alkuperäinen tummaksi käsitelty puu olisi kiva, mutta lopulta se alkoi vaikuttaa tunkkaiselta. Kävelin rautakauppaan ja hain mukaani erilaisia värilastuja, jotka vaihtelivat vaaleiden sinisten ja vihreiden kesken.
Lopulta päädyin vaaleaan, hieman murrettuun sinivihreään. Maali näyttää kuvissa valkoiselta, mutta on Tikkurilan Gorgonzola. (Moderni puutalo-blogissa samalla sävyllä on maalattu seinä.) Tästä tuli pienesti lämpöä kylmän valkoisen sijaan. Maalia joutuikin sitten sutimaan kolme kerrosta, jotta lopputulos oli tarpeeksi peittävä. Halusin tuoleista mattapintaiset, jotta vaikutelma ei olisi "muovinen". Värisävy sopii mielestäni kivasti yhteen myös Häkli-neidin kanssa. :)
Ihan oma projektinsa oli löytää tuoleille uusi verhoilukangas. Nelliina kirjoitti taannoin blogissaan hyvät vinkit Laitalan tuolinsa uudelleenverhoilusta, joten naps sinne, mikäli aihe kiinnostaa. Vanhoja päällisiä purkaessa kävi ilmi, että ennen projektin aloitusta tuoleissa oli ollut kolme eri kangasta. Ensimmäinen oli oletettavasti Askon alkuperäinen ruskeakukallinen kangas, joka oli jossain vaiheessa peitetty punaisella vahakankaalla(!). Tästä vahakankaasta ei ollut enää jäljellä kuin joitain jäämiä istuinosan kulmissa. Punainen vahakangas vaihtui vaaleakukalliseen ornamenttikankaaseen.
Minä halusin tuoleista retrohenkiset, muttei liian mummolamaiset. Ihastuin Marimekon Siirtolapuutarha-kuosiin, kun näin tuttavan verhoilleen sillä oman tuolinsa, mutta halusin kuitenkin löytää jonkin "oman kankaan". Se löytyikin yllättäen Pentikistä. En muistanut, että heilläkin on kankaita ja ihastuin kesän sinisävyiseen Apila-kankaaseen. Tai alun perin ihastuin nimenomaan violettisävyiseen versioon, kunnes ystäväni sai pääni käännettyä, että vihertävään taittavan maalin kanssa sinivihreä on parempi vaihtoehto. Ja oli oikeassa. Onni oli myötä, sillä satuin ostamaan kankaan vielä -50%:n alennuksella! 
Ja lopputulos näyttääkin sitten tältä:
Pitkäänhän tuossa meni ennen kuin saatiin tuolit taas käyttökuntoon (kummipojan sanoin: "tuolit oli rikki" = istuinosat irrallaan), mutta olen äärimmäisen tyytyväinen lopputulokseen. Oman projektini lomassa luin Helmihytti-blogin projektia omista wieniläistuoleistaan, jonka jälkeen en valita enää yhdestäkään omasta projektista! Tyttöhän käytännössä rakensi tuolit uudelleen!

Miltäs näyttää? Retro, muttei liian mummola?

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Sodan värit

Kuva: Kirjailija/luutnantti Olavi Paavolainen Aunuksessa elokuussa 1942 oopperalaulaja Kim Borgin kuvaamana. SA-kuva.
Kesälomareissulla tuli vierailtua myös Lappeenrannan museoissa. Etelä-Karjalan museossa esillä oleva Sodan värit -näyttely yllätti ja hätkähdytti. Näyttely on osa Suomi100-juhlavuotta ja esittelee värivalokuvia talvi- ja jatkosodasta. Valokuvat ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, yksityiskokoelmien, Punaisen ristin ja Sotamuseon Puolustusvoimien SA-kuva-arkistoista. Sodan värit -näyttely pohjautuu Mikko Pekarin ja Kalevi Keskisen vuonna 2010 ilmestyneeseen samannimiseen kirjaan. 
Kuva: Onni Tossavainen / yksityiskokoelma. Venäläisten läpimurto Karjalan kannaksella. 17.6.1944 radiosta kuunnellaan uutisia suurhyökkäyksen etenemisestä. Tauno Borgman (vas.), alikersantti  Kalervo Kelo, kaksi tuntematonta, korpraali Erkki Tenovirta ja lääkärialikersantti Aarne Laiitinen.  
Kyseessä on siis aidoista sota-ajan värivalokuvista tehtyjä suurennoksia. Kuvat esittelevät sotavuosien elämän monia puolia. Talvisodan värivalokuvat löytyivät vasta vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen ja niiden kuvaajaksi osoittautui ruotsalainen Punaisen ristin sotalääkäri Carl-Erik Groth. Värivalokuvat unohtuivat vuosikymmeniksi käytännön syystä: sanomalehdissä ja muussa tiedotuksessa painettiin tuolloin vain mustavalkoisia kuvia. 
Kuvat: Ylh. Erik Blomberg: Karjalainen tsasouna, ortodoksinen kyläkappeli. SA-kuva. Alh. Carl Rosenqvist: Henkilöauto Pidman proomusillalla itäisellä Syvärillä 2.9.1942. Pioneeripataljoona 13:n miehet olivat rakentaneet 225 m pitkän sillan, joka purettiin seuraavana vuonna kenttäsillan tieltä. SA-kuva.
Suomen historia vaikuttaa kuvien kautta lähes kokonaan mustavalkoiselta 1960-luvulle ja väritelevision tuloon saakka. Värillistä kinofilmiä kokeiltiin satunnaisesti jo 1930-luvulla, jonka amerikkalaiset ja saksalaiset olivat kehittäneet elokuvateollisuuden käyttöön. Jatkosodan aikana 1941-1944 suomalaiset saivat sattumalta saksalaisilta sotilailta käsiinsä värillistä kinofilmiä, joita parikymmentä sotakuvaajaa kokeili kamerassaan ensimmäistä kertaa. Kuvia otettiin sodan aikana noin sadan rullan verran (noin 3000 ruutua).
Kuva: Carl-Erik Groth. Vaikeimmin haavoittuneet siirrettiin Karjalan eturintaman kenttäsairaaloista Punaisen ristin sotasairaalaan Savonlinnan lyseolle.
Puolustusministeriössä työskennellyt Kalevi Keskinen löysi kuvien väridiat Puolustusvoimien kuva-arkiston kellarista 1960-luvulla. Värikuvia käytettiin silloin tällöin joissain kirjoissa, mutta vuonna 1992 julkaistu Hans Wagnerin värikuvateos Kesä 1939 antoi kimmokkeen Kalevi Keskisen ja Mikko Pekarin Sodan värit -teokselle.
Kuvat: Hans Lindh: Aunuksen kylät palavat. Karjalan armeija hyökkää kohti Petroskoita kesällä 1941. SA-kuva.
Tuntuu tyhmältä sanoa, mutta värivalokuvien näkeminen sodasta teki minulle historiasta enemmän totta. Onhan sitä tuhoa ja kuolemaa nähnyt Suomen historiasta vaikka kuinka paljon, mutta tässä näyttelyssä värilliset otokset todella pysäyttivät. Vaikka näyttelyssä ei varsinaisesti ole suoria kuvia sotatapahtumista, vaan ne on otettu rintamalla taistelujen välillä ja joukkojen siirtymisissä, tunnelma oli välittömästi samaistuttavampi. Kun on syntynyt värivalokuvien aikaan, osaa sijoittaa itsensä kuvien tilanteisiin ihan toisella tavalla kuin mustavalkoisiin kuviin. Esimerkiksi palavat talot Aunuksessa pysäyttivät, kun hirsiä nuolevat liekit hehkuivat punaisina. 
Kuvat: Antti Hämäläinen. Ylh. Venäläisiä sotavankeja, pohjoinen rintama 1942. Alh. Venäläinen sotavanki saa hoitoa ja "vaneria" (näkkileipää) Kiestingin rintamalla. SKS/KRA.
Kuva: Carl Rosenqvist: Taivas Laatokan yllä ja ilmavalvontalotta Ellen Kiuru. SA-kuva.
Koskettavimpia olivat kuvat hymyistä ja onnen hetkistä. Tavallisia miehiä ja naisia, tyttöjä ja poikia, joille annettiin tehtäväksi jakaa vastuu selviytymisestä. Jokainen teki sen minkä pystyi. Toiset selvisivät sodan läpi, toisilla matka jäi kesken. Liian usein unohtuu, että sellaista elämä on edelleen - jossain päin maailmaa.
Kuva: Antti Hämäläinen: "Kesken sotaa ehdittiin viettää häitäkin aivan rintaman välittömässä läheisyydessä. Sallan esikunnassa Moutikaisen lammen itäpuolisella harjanteella tykkien kumean jylinän säestämänä vihittiin 3.8.1941 vänrikki, rakennusmestari Pentti Antero Hakulinen Pyhäjärveltä ja konttoristi Sylvi Tyyne Kyllikki Silfver Kymistä. Vihkimässä sotilaspastori Olavi Halme." (teksti Antti Hämäläinen) SKS/KRA
Siinto Kuivalaisen kenttäpostikortteja sodan ajalta kihlatulleen, myöhemmin vaimolleen, Irjalle. Posti kulki leimalla: Kenttäpostia. Monet kentältä lähetetyt kortit ja kirjeet alkoivat sanoin: "Terveiset täältä jostakin". Siinto ja Irja Kuivalaisen perikunta.
Siinto ja Irja Kuivalasen perikunta.
Toivo Pessin vaimolleen Kaiholle kirjoittamia kirjeitä. Etelä-Karjalan museo.
Etelä-Karjalan museo oli tuonut näyttelyyn pieniä otoksia henkilökohtaisista elämistä. Sota-aikana kirjeiden ja korttien merkitys yli suuri. Niillä pidettiin yhteyttä rakkaisiin ja toivottiin, että yhteys säilyisi vaikeiden aikojen läpi. Toisilla se onnistui, mutta toisilla yhteys katkesi miesten kaatuessa rintamalla. Siinto ja Irja Kuivalaisen viestit toisilleen kuvaavat onnea ja helpotusta, sillä molemmat selvisivät. He saivat yhteisen elämän. Kaiho Pessin tarina sai surullisemman käänteen. 

"Kaiho Sanelma Korte syntyi 22.12.1920 Kaukolassa. Hän avioitui samana vuonna samalla paikkakunnalla 4.6.1914 syntyneen Toivo Johannes Pessin kanssa. Toivo Pessi lähetti rintamalta kymmeniä kirjeitä puolisolleen loppusyksystä 1939 aina tammikuuhun 1944 asti. Viimeisen kirjeen Toivo oli kirjoittanut Kaiholleen 19.1.1944 Lempaalassa - samana päivänä Toivo Pessi kuoli rintamalla.
Kaiho Pessi ei koskaan avioitunut uudelleen. Hän muutti 1952 Kanadaan, eläen elämäänsä siellä. Kaiho Pessi menehtyi Montrealissa 4.9.2001, 91-vuotiaana. Kaiho oli säilyttänyt koko elämänsä ajan puolisonsa kuvaa ja Toivolta saamiaan kirjeitä. Muistokehyksessä olevan Toivon kuvan taakse Kaiho on kirjoittanut:
'Rakkaudella ja kaipauksella tulen Sinua aina muistamaan läpi lopun elämääni tapahtukoon elämässäni mitä tahansa. Kiitos Rakas mieheni lyhyistä onnen hetkistä ja täyttymättömistä unelmistamme. Ikuisesti aina Kaihosi '." (Lähde: Etelä-Karjalan museo)  
Toivo ja Kaiho Pessi.
Sotilaat hyödynsivät taisteluista vapautunutta aikaa muun muassa erilaisten käsitöiden tekemiseen. Puhdetöinä valmistettiin esimerkiksi lampunjalkoja, valokuvakehyksiä, rasioita, sormuksia, erilaisia koristeita ja tarvikkeita. 
Kirpputoreilla näkee usein myynnissä puhdetöinä tehtyjä käsitöitä. Osa on äärettömän taidokkaita, ja nyt noita historiamme kipeinä hetkinä tehtyjä muistoja myydään pilkkahinnalla, arvottomina. 
Kuvat: Antti Hämäläinen: ylh. Lotta Tellervo Hämäläinen komennuksella Inkerissä 1943. SKS/KRA. alh.Jäähyväiset kotoiselle viljapellolle Spankovassa. Inkeriläissyntyinen Antti Hämäläinen valokuvasi kansansa joukkosiirron Suomeen pois Saksan sotaretken tieltä kesällä 1943. SKS/KRA.
Sodan värit -näyttely ei ole suuren suuri, mutta sitäkin vaikuttavampi. Valokuvat on valittu huolella, jotta jokaisen kuvan edessä todella pysähtyy katsomaan sen sisältöä. Minä olisin voinut kokea tuon saman, jos olisin syntynyt isovanhempieni vuosikymmenellä. Se historia ei ole kaukana, eikä sitä pitäisi koskaan unohtaa.

Kiitos Etelä-Karjalan museo koskettavasta näyttelystä!
Sodan värit - värivalokuvia talvi- ja jatkosodasta on esillä 
Lappeenrannassa 5.11.2017 saakka. 

maanantai 4. syyskuuta 2017

Petkeljärven kansallispuisto

Kuva: Luontoon.fi
Ilomantsin viimeisenä retkikohteena suuntasimme Petkeljärven kansallispuistoon. Näin syvällä itärajaa en ollutkaan aiemmin ollut. Kansallispuisto perustettiin 1956 ja Petkeljärvi kuuluu harjumuodostumaan, joka ulottuu Koitereelta Venäjän puolelle. Petkeljärvi kuuluu Patvinsuon ohella UNESCO:n vuonna 1992 perustamaan Pohjois-Karjalan biosfäärialueeseen. Biosfäärialue ei ole perinteinen suojelualue, vaan ihmisen toiminnalla on siellä tärkeä merkitys. Tutkimusten avulla pyritään selvittämään, miten suojelunäkökulmat ja alueiden kehittäminen voitaisiin kytkeä toisiinsa. 
Petkeljärvellä sijaitsee myös Pohjois-Karjalan vanhin retkeilyreitti, 32 kilometriä kattava Taitajan taival. Reitti on varmasti komea, sillä se kulkee Petkeljärven-Putkelanharjun selänteiden laella lähes koko matkan. Reitti päättyy Mekrijärven kylään (jossa muuten Sissolakin sijaitsee).
Kuivuva suppa. Kuopan pohjalla on vielä pieni alue vesikasveja.
Nykyisen Suomen ensimmäiset kuivat maat paljastuivat juuri täällä, kun mannerjää suli noin 9000 vuotta sitten. Petkeljärven nauhamainen harjujakso sai muotonsa, kun sulamisvedet kasasivat vierinkivisoraa ja hiekkaa. Harjujaksoon liittyvät useat kirkasvetiset harjulammet ja suppakuopat, jotka syntyivät kasautuvan aineksen sekaan jääneiden jäälohkareiden sulaessa.
Mihinkään 32 kilometrin vaellukseen ei yhden päivän aikana ollut aikaa, joten valitsimme 6,5 kilometrin mittaisen Kuikan kierroksen. Vaihtoehtona olisi ollut myös 3,5 kilometrin pituinen Harjupolku. Tällaiset kympin tuntumassa olevat luontokierrokset ovat mukavan leppoisia (maastosta riippuen).
Petkeljärven luonto on todella kaunista! Harju- ja järvimaisemissa kulkeminen on paikoin hidasta, kun tekisi mieli jäädä tuijottelemaan jokaista kuoppaa, mätästä, järvenrantaa ja harjua. Reitille on tasaisin väliajoin ripoteltu opastauluja, joista voi oppia jotain uutta paikallisesta luonnosta. Minulle uusi tieto olivat palokorot. Kuivat harjut palavat herkästi ja metsäpalot tuhosivat luontoa. Vanhojen kilpikaarnamäntyjen tiedetään selvinneet paloista, sillä niissä on edelleen merkkejä tulesta eli palokoroista.
Kilpikaarnamännyn palokoro.
Naavaa roikkui puiden oksilla runsaasti ja paksuina ryppäinä.
Maassa makasi koivun tuohta kuin käärmeen luomaa nahkaa.
Petkeljärven kansallispuiston juuret ulottuvat 1800-luvulle. Alue jäi isossajaossa kruunun liikamaaksi, jota lähikylien asukkaat saivat rajoitetusti kasketa ja käyttää luonnonniittyjä. Metsät kiinnostivat lähitiloja ja Möhkön ruukkia, joten vuonna 1864 suoritettiin maanmittaus. Petkeljärvestä teetettiin kartta, johon merkittiin suot, metsät, kaskimaat ja luonnonniityt. Liikamaa pysyi kuitenkin kruunun omistuksessa ja se julistettiin 1872 kruununpuistoksi. 
Talvisodan aikana alue oli osa Ilomantsin pääpuolustuslinjaa. Taistelujen painopiste sijaitsi pohjoisempana Oinassalmella. Petkeljärveltä partioitiin venäläisten selustaan ja varmistettiin Oinassalmen sivusta. Petkeljärvellä jouduttiin taisteluun vain kerran, muta pieni vihollisosasto saatiin lyötyä takaisin. 
Alun pienestä tihkusateesta huolimatta reissu oli upea! Kosteimmissa paikoissa, metsän matalimmissa kohdissa, meinasivat hyttyset vaivata, mutta avarammilla alueilla niitä ei huomannut. Suoalueiden pitkospuut olivat jälleen (yllätys yllätys) ne omat lempiosioni. Suopursutkin olivat vielä kukassa.
 
 
 Oletko käynyt Petkeljärven kansallispuistossa? 

Ainakin Katveita-blogin Katjalle se on tuttu, sillä hän kuvitti blogitekstinsä reitin kuvilla.