lauantai 13. tammikuuta 2018

Enontekiön gákti

Esittelin Suomen käsityön museon kaksi osaa Memento-näyttelystä, mutta ehdin avajaisissa katsoa myös Enontekiön saamenpuku eli gákti -näyttelyn. Kolmannen kerroksen Kuja-näyttelytilassa on esillä Kitti-suvun naisten pukuja.
Näyttelystä kerrotaan näin: "Enontekiön saamenpuku eli gákti on koristeellisin ja näyttävin kaikista viidestä Suomen saamelaispuvusta. Puku herättää ihastusta värikkyydellään, asusteillaan ja sanomallaan. Se tunnistetaan helposti runsaista koristenauhoistaan ja huivissa helisevistä näyttävistä hopeoistaan. Esillä olevat gáktit ovat Jyväskylässä asuvan Kitti-sukuun kuuluvan perheen käytössä. Näyttelyn on koonnut FM Maritta Stoor-Lehtonen, saamenkieliseltä nimeltään Pikku-Hannun Hansin Hilkan Maritta."

Saamelaisryhmiä ovat inarinsaamelaiset, koltat ja tunturisaamelaiset. Suomen saamelaispuvut jaetaan viiteen pääryhmään: Enontekiö-Koutokeinon, Inarin, koltan, Sodankylä-Vuotson ja Utsjoki-Tenonvarren pukuihin. Puvuilla on omakieliset nimitykset, ja ne eroavat selkeästi toisistaan. Näyttelyn gáktit edustavat tunturisaamelaista mallia ja esittelevät enontekiöläistä tapaa rakentaa asukokonaisuus, mutta värit - pinkki, violetti ja fuksia - luovat yksilöllisen Kitti-naisten vaatekaapin. Puvut kuuluvat äidille ja kahdelle tyttärelle, ja ne ovat käytössä olevia tai olleita kansanpukuja, eivät siis kansallispukuja.
Minua on aina kiehtonut sekä karjalainen että saamelainen kulttuuri. Karjalaisesta kulttuurista poiketen minulla ei ole minkäänlaista suhdetta saamelaiseen kulttuuriin ja siksi se on tuntunut hieman vaikealta ja vieraalta lähestyä. Tiedostan voimakkaasti saamelaisuuteen(kin) liittyvän kulttuurisen appropriaation. Sana tarkoittaa kulttuurista lainaamista, omimista tai pahimmillaan ryöstöä. Museoympäristössä tunnen voivani tutustua saamelaisuuteen turvallisesti ketään loukkaamatta, mutta samalla rohkean uteliaasti. 

Pohdin Hurmioituneen sisarblogissa kulttuurista appropriaatiota myös Kuopion kulttuurihistoriallisen museon Huivien tarinoita -näyttelyssä huivin käyttämiseen liittyvistä säännöistä ja hyvistä tavoista. Toisaalta tunnen olevani oikeutettu käyttämään esimerkiksi karjalaista kansanpukua (ei siis kansallispuku) feresiä, sillä minulle on siirretty karjalaisuus verenperintönä. 
Saamelaisuudessa rakastan värikkyyttä ja koristeellisuutta, käsityökulttuuria ja suullista perintöä. Ruokakulttuurista en tiedä oikeastaan mitään ja eri alueiden asujakaan en tunnista. Tunnistan kyllä asut helposti saamelaisiksi, mutta en osaa sanoa mikä  asu kuuluu millekin alueelle.
Näyttelyssä opin mm. gáktin lisäksi, että risku on hopeinen rintasolki, liidni se hapsuinen silkkihuivi ja duojar käsityöläinen. Oli mukava huomata uusi kesäpuku ja lukea, että gáktikin muuttuu ajan, muotien, yhteisöjen ja yksilöllisten tarpeiden mukaan säilyttäen kuitenkin eri saamelaisryhmiin, sukuihin ja pukualueisiin liittyviä perinteitä. Naisten ja miesten pukujen ja asusteiden välinen ero pyritään säilyttämään, eikä ole soveliasta pukeutua toisen sukupuolen vaatteisiin tai sekoitella niitä käytössä. Gákti on elävä ja muuntuva asu, jota ei kanonisoida, tarkasteta tai valvota virallisesti. Yhteisön sisällä on kuitenkin sosiaalista kontrollia. Omaan kulttuuriinsa osalliset voivat varioida kulttuuriomaisuuttaan ja muunnella pukujaan.
Kesäpuku vuodelta 2015, kukkainen puuvillkangas. Puvun malli: Maarit Magga, ompelu: Aile Torikka. Korut: Samekki/Petteri Laiti, Hetta Silver/Raimo Korkalo. Huivi: Sámi Duodji. Lakki: Maritex. Vyö: Pirita Ruotsala.  
Enontekiön gákti - Kitti-suvun naisten pukuja esillä
Suomen käsityön museon Kujalla 31.3.2018 saakka.

Lähde: Suomen käsityön museon näyttelytekstit.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Memento - Kaija Poijula

Aiemmassa postauksessa esittelin Ulla Pohjolan Memento -näyttelyä Suomen käsityön museossa. Tässä vilkaistaan puolestaan näyttelyn toisen osapuolen, Kaija Poijulan, Memento -kokonaisuuteen. Jyväskylän kaupungin Aaltoja! -lehdessä kerrotaan, että "Memento viittaa hetkeen; muistoon joka syntyy kuin huomaamatta. Käsintehtyyn esineeseen jää aina osa tekijäänsä elämään muotoina ja muistoina." Kaija Poijula oli minulle uusi nimi taidekentällä, mutta muistoja ja paloja kulttuurista hän osasi tarjoilla.
Kaija Poijula: Taivaanrannan tuolla puolen, 2017.
Siinä missä Pohjola ammensi teoksiinsa henkeä kasvimaailmasta ja linnuista, Poijula antaa kierrätetyille, kuluneille ja rikkinäisillekin, esineille uuden elämän osana taideteoksia. Luontoteemaa löytyy kyllä Poijulaltakin, mutta käsittelytapa on erilainen. Pohjola on valjastanut kasvien osat enemmän materiaaliksi, kun Poijula nostaa yksittäisiä elementtejä osaksi tarinaa. Kaija Poijulan taidetta kuvaillaan näyttelyssä näin: "Teokset kertovat ulkopuolisuudesta, rajattomasta rakkaudesta ja maailman selittämättömiksi jäävistä asioista, vaipumatta silti liialliseen melankoliaan." Taiteilija itse lainaa runoilija Pentti Saarikosken ajatusta: "Minä en ole kiinnostunut maailmasta ja sen paikoista. Minä olen kiinnostunut paikoista ja niiden maailmoista." Tämä lause johdattaa oivallisesti Taivaanrannan tuolla puolen -teoksen äärelle.
Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Taivaanrannan tuolla puolen, 2017.
Puisissa kehyksissä oli vaaleansininen millimetripaperi, jonka keskeltä voi juuri ja juuri erottaa horisonttiviivan. Taivas ja vedenpinta sekoittuvat yhteen. Oikeaan reunaan oli pistetty neulalla pieni valkoinen helmi, ja kehyksen reunoille oli ikuistettu pehmeitä voikukkapalleroita. Juuri sellaisia, jotka pienimmästäkin henkäyksestä lähtisivät leijailemaan. Mutta minne? Taivaanrannan tuolla puolen ei paljasta varsinaista sijaintiaan. Teoksesta tuli mieleeni A.W. Yrjänän romaani Joonaanmäen valaat (2017), jonka lukeminen on minulla edelleen kesken. Kirja kuitenkin seikkailee saman Pentti Saarikosken ajatuksen kanssa: olla kiinnostunut paikoista ja niiden maailmoista. Joonaanmäkikään ei ole tarkasti kartalla, vaan "jossakin päin Suomenlahtea, ihan vähän tunnetun maailman tuolla puolen."
Kaija Poijula: The Other Side of the Glory, 2016.
Kaija Poijula tuntui olevan mestari luomaan teoksiinsa mystiikkaa. Materiaalit ja lopulliset teokset viestivät jostain pitkäikäisestä: perinteistä, tutun ja vieraan yhteiselosta, kohtaamisista. Nämä kiehtoivat ja laittoivat tutkimaan teoksia lähemmin. Seinälle nostettu eläimen kallokaan ei ollut pelottava. Otsalle oli asetettu pieni tiuku ja lähempi tarkastelu paljasti silmäkuopassa (ja kallon päällä) hiihtävät hahmot! Surrealismia.
Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta The Other Side of the Glory, 2016.
Kaija Poijula: Memento, 2017.
Suurikokoisin teos on näyttelylle nimensä lainannut installaatio Memento. Sisäkkäin oli asetettu kahdet vanhat kangaspuut, jotka oli poltettu hiilenmustiksi. Harvan kotoa enää kangaspuita löytyy, ainakaan näin suurikokoisia. Silti kangaspuilla on merkittävä asema suomalaisessa(kin) kulttuuriperinnössä. Käsillä tekeminen, käsityöt, kädentaidot. "Memento viittaa hetkeen; muistoon joka syntyy kuin huomaamatta. Käsintehtyyn esineeseen jää aina osa tekijäänsä elämään muotoina ja muistoina."
Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Memento, 2017.
Poijula oli käsitellyt kangaspuita yllättävällä tavalla. Hiilenmusta pinta oli itse asiassa kaunis ja pehmeän näköinen. Kontrasti oli voimakas valkoiseen ympäristöön verrattuna. Jäin miettimään pahoittaako joku mielensä, että Suomen käsityön museo (käsityön perinteen tallentaja) esittelee tiloissaan poltettua kulttuuriperintöä? En itse pahoittanut mieltäni enkä usko, että se on ollut taiteilijalla tarkoituskaan. Teos ajoi ajatuksia eteenpäin. Kangaspuut ja sen kutomistekniikka ovat olleet aiemmin vahva osa suomalaisuutta. (Minäkin muistan mummolastani kangaspuut) Ovat toki edelleen, mutta toisessa merkityksessä. Me emme enää tarvitse kangaspuita kankaiden ja mattojen tuottamiseen, sillä teollisuus on automatisoinut tämänkin. Se ei silti poista tekniikan periytymisen merkitystä ja arvostusta. 
Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Memento, 2017.
Poltetut kangaspuut loivat mielleyhtymän kaskeamisesta. Kaskiviljelyssä poltettu pelto toimi hedelmällisenä kasvualustana maanviljelyssä, kunnes se hylättiin ja siirryttiin seuraavalle metsäalueelle. Ehkä kangaspuiden perinteinen aika on ohi ja on aika siirtyä tekniikassa eteenpäin, tai valjastaa se uudenlaiseen muotoon?
Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Memento, 2017.
Kaija Poijula: Pikku-Buddha, 2011.
Näyttelyn ehdottomasti koskettavin ja liikuttavin teos oli Pikku-Buddha. Kaija Poijula kertoo siitä näin:
Maanjäristys ja tsunami Japanissa 2011
"Kun 10-vuotias tyttäreni saapui koulusta kotiin huomasin, että jokin painoi hänen mieltään.
Kysyin, Mikä hätänä?
Hän vastasi: Katsoimme koulussa internetistä uutisia ja näin kuvia sortuneista taloista ja ihmisistä autoissaan ajamassa pakoon valtavaa aaltoa, eivätkä ne ehtineet pakoon. Kuvittelin, että isä makaa kuolleena sortuneen talon alla, eikä vastaa puhelimeen, vaikka kuinka yritän soittaa. En puhunut koko päivänä kenellekään sanaakaan.
Isä tuli kotiin samana iltana työmatkaltaan Kiinasta.
Pikku-Buddha -teos on omistettu kaikille lapsille, joiden isä ei tullut kotiin. 
Kivijalustaan on kaiverrettuna tyttäreni jalanjäljet kuten Buddhan jalanjäljet ovat kiveen kaiverrettuna Puhtaan veden temppelissä Kiotossa."
Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Pikku-Buddha, 2011.
Lehdettömän puun oksilla roikkui valtava määrä pikkuruisia valkoisia keinuja, joista osa kimalsi kuin tähtipöly. Puu heitti pitsimäisen varjon lattiaan ja kokonaisuus oli lumoava. Koskettava ja kaunis. Joskus jokin todellinen ja kammottava on hyvä käsitellä kauniissa muodossa.
Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Pikku-Buddha, 2011.
Näyttelyn taiteilijavalinnat toimivat, sillä Pohjolan ja Poijulan tekniikat ja sisällöt keskustelivat hyvin keskenään. Yksittäisissä teoksissa oli niin paljon tutkittavaa ja katseltavaa, että kannattaa varata näyttelyyn hyvin aikaa. Suosittelen lämpimästi myös museon perusnäyttelyitä, sillä tarinat ja tunteet jatkuvat alakerrassa.
 
Kaija Poijulan ja Ulla Pohjolan Memento on esillä 
Suomen käsityön museossa 15.4.2018 saakka.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Memento - Ulla Pohjola

Suomen käsityön museossa avautui perjantaina Memento - Ulla Pohjolan ja Kaija Poijulan yksityisnäyttelyt. Koska taiteilijoiden teokset on yhteisestä näyttelynimestä huolimatta asetettu kumpikin eri kerrokseen ajattelin, että esittelen myös kerrokset erikseen.
Ulla Pohjola: Isolokki, 2017, käsinkirjonta, konekirjonta, sekatekniikat, silkkilangat, viskoosilangat, siima, lahnansuomut, helmet, peili.
Ulla Pohjolan taiteeseen tutustuin ensimmäisen kerran Jyväskylässä Galleria Beckerin näyttelyssä 2011. Hänen taiteensa toivotti minut myös tervetulleeksi nykyiseen työpaikkaani. Pohjolan teokset ovat usein pieniä ja äärimmäisen yksityiskohtaisia. Hän yhdistelee luonnonmateriaaleja luovaan taidekirjontaan. Avajaisissa oli mielenkiintoista kuunnella kävijöiden kommentteja. Eräät kommentoivat, että teokset saavat pysähtymään. Pienestä koostaan huolimatta - tai juuri siksi - niitä haluaa tutkia läheltä, nähdä kirjonnan yksityiskohdat, lankojen kimalluksen, tekniikan taidokkuuden. Käsinkirjonta on tekniikkana hidasta, joka saa mielikuvan ajan pysähtymisestä. Ehkä se pysäyttää myös kävijän.
Ulla Pohjola: Aluton alku 2, 2016; Talviuni, 2014; Aluton alku 1, 2016; Armo, 2016.
Ulla Pohjola: Isän hauta, 2008, käsinkirjonta, silkkilangat, silkki, helmet, tervattu puu.
Aiemmista näkemistäni näyttelyistä poiketen Mementoon oli tuotu enemmän myös maalauksia. Lämpimiä ja kirkkaita värejä sykkivät teokset tuntuivat iloisilta ja valoisilta, mutta eivät herättäneet samanlaista kosketusta kuin kirjotut teokset. Pohjola kätkee teoksiinsa leikkisyyttä, mutta surullisissakin aiheissa on kaunista lohtua, kuten esimerkiksi Isän haudassa. Tervatun puuarkun pohjalla makaa juuri ja juuri erotettavissa oleva, lehtien keskelle peitelty hahmo.   
Ulla Pohjola: yksityiskohta teoksesta Isän hauta, 2008, käsinkirjonta, silkkilangat, silkki, helmet, tervattu puu.
Ulla Pohjola: Valaistunut, 2006, käsinkirjonta, silkkilangat, metallilangat, kierrätysteksiili.
Nykyisen työpaikkani vuoksi olen hyvä bongaamaan taiteesta nimenomaan kristillisiä piirteitä. Ja samalla iloitsen siitä tosiasiasta, että kristilliset viitteet elävät yllättävän monen nykytaiteilijan tuotannossa tavalla tai toisella. Sitäkään tosiasiaa ei voi kieltää, että ilman kristillistä taidetta ei olisi myöskään nykytaidetta. Kristillinen kuvasto on länsimaisen kuvataiteen perusta. Ulla Pohjolan suorakaiteen muotoisen tekstiilin keskelle oli kirjailtu hahmo, oikea käsi kohotettuna ja sädekehä päänsä päällä. Pyhän henkilön voi tulkita siunaavaksi Kristukseksi ja tekstiilin muoto toi mieleeni ortodoksisen ilman, suuren ehtoollispeitteen.
Ulla Pohjola: Asukas, 2014, käsinkirjonta, sekatekniikat, materiaali: tuohi, silkkilangat, puu; Palokärki, 2017, käsinkirjonta, konekirjonta, värjäys, sekatekniikat, silkkilangat, viskoosilangat, sametti, tuohi, käävät, puu, peili.
Ulla Pohjola: Asukas, 2014, käsinkirjonta, sekatekniikat, materiaali: tuohi, silkkilangat, puu.
Suomen käsityön museon nettisivuilla Pohjolan taidetta kuvaillaan seuraavasti: "Ulla Pohjola käsittelee taiteessaan ihmisenä olemisen mysteeriä ja näkymättömän selittämätöntä läsnäoloa. Hänen teoksensa ovat muistoja paikoista, tapahtumista, ajatuksista ja tunteista. Pohjolan teoksissa ja niiden aiheissa voi kokea kaiken, mitä ihminen kantaa mukanaan tiedostaen ja tiedostamatta." Yleissilmäyksellä Mementon vahvin näkökulma on luonnossa ja sen läsnäolossa. Asukas -teos on pala tuohta, jonka keskeltä pilkistää utelias silmäpari. Kommentteja kuunnellessa osa koki teoksen pelottavaksi, mutta minulle se symboloi elävää luontoa. Kaisa Törmänen on käsitellyt omassa taiteessaan mm. vanhaa suomenuskoa, jonka mukaan kaikella elollisella ja elottomalla on henki. Tässä Ulla Pohjolan teoksessa on mielestäni samanlainen tunnelma. Tuohen alla on Asukas.
Ulla Pohjola: Palokärki, 2017, käsinkirjonta, konekirjonta, värjäys, sekatekniikat, silkkilangat, viskoosilangat, sametti, tuohi, käävät, puu, peili.
Luonnonmateriaalien lisäksi näyttelyssä on paljon kirjottuja lintuja. Tuohesta muotoillun koivunrungon palasella istuva palokärki muodostaa kääpineen pienen installaation, mutta kokonaisuus jää puolitiehen jos ei ymmärrä astua lähemmäs. Koivunrungon sisäpuoli on täynnä pieniä kimaltavia helmiä, kuin marjoja.
Ulla Pohjola: Palokärki, 2017, käsinkirjonta, konekirjonta, värjäys, sekatekniikat, silkkilangat, viskoosilangat, sametti, tuohi, käävät, puu, peili.
Palokärkeen liittyy paljon uskomuksia, jotka viittaavat kuolemaan. Lintua ei haluttu lähelle taloa. "Jos palokärki hakkasi peräseinää, kuoli talon isäntä, jos sivuseinää, emäntä. Julkisivun takominen ennusti kaikille heikkoa tulevaisuutta." Toisaalta "palokärjen kuikuttavan äänen ei tulkittu kuitenkaan aina tuovan onnettomuuksia, vaan sen arveltiin myös varoittavan pahasta." Ulla Pohjolan Palokärki ei tuntunut pelottavalta tai pahansuovalta. Kun kurkisti rungon pohjalle saakka, sieltä katseli takaisin Palokärki.
Ulla Pohjola: Palokärki, 2017, käsinkirjonta, konekirjonta, värjäys, sekatekniikat, silkkilangat, viskoosilangat, sametti, tuohi, käävät, puu, peili.
Ulla Pohjolan Memento loi tarinoita, satuja, uskomuksia, toiveita ja muistoja. Koostaan huolimatta teokset olivat vaikuttavia. Kävijät kuvailivat niitä mm. sanoin: pehmeä, lämmin, kaunis ja herkkä. Näyttelyssä saisi vierähtämään paljon aikaa, kun alkaa kertoa itselleen teosten tarinoita.
Piilouduin Ulla Pohjolan Isolokki-teoksen taakse.
Memento on esillä Suomen käsityön museossa 15.4.2018 saakka.

lauantai 6. tammikuuta 2018

Mr. Turner

Kuva: http://sonyclassics.com/mrturner/
Kohta olisi taideleffaa tiedossa! Yle Teema/Fem näyttää tänään klo 12 alkaen Timothy Spallin tähdittämän elokuvan Mr. Turner (2014). Leffa on nähtävissä Areenassa 14 päivää. Elokuva kertoo englantilaisesta Joseph Mallord William Turnerista (1775-1851), joka tunnetaan maisema- ja etenkin merimaalauksistaan. Turneria on kuitenkin vaikea lokeroida tiettyyn muottiin, sillä hän maalasi myös esimeriksi mytologisia aiheita ja loppuaikanaan ilmaisu läheni abstraktia taidetta. En tiennyt etukäteen Turnerin taiteilijapersoonasta mitään, eikä elokuva varsinaisesti saanut ihastumaan taiteilijaan, mutta osoittaa kyllä kuinka poikkeuksellista hänen taiteensa oli omana aikanaan. Ja on mielestäni edelleen.
J.M.W. Turner: The Lake of Zug, 1843. Kuva: Metropolitan Museum of Art.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Synttärisankari

Hyvää uutta vuotta! Minulla se vaihtui mukavassa seurassa Joensuussa ja siinä samalla juhlittiin parit synttäritkin. Omani ovat virallisesti tänään. Muistamisia on tullut paljon, pari lahjaakin vaikken mitään ollut toivonut. Itselleni ostin Joensuun kirpparilta ikään kuin syntymäpäivälahjaksi nättiä Arabiaa. 
Vaaleanpunainen Lumikukka-sarjan (Raija Uosikkinen) soppakulho, valmistettu vuosina 1961-1964. Lumikukka on ensimmäisiä Arabian oman seripainon tuottamia koristeita.
2 kpl Hilkka-sarjan (Raija Uosikkinen) pientä kulhoa, valmistettu vuosina 1965-1969.
Ystävä oli löytänyt kauniin rannekorun Rauman Pitsiviikoilta ja sisko antoi hauskat Korut360-kierrätyskorvikset.
Lahjojen alla näkyy valkoinen pöytä, jonka pelastin roskistuomiolta. Senkin kai voisi lukea jonkinlaiseksi lahjaksi itselle? Kyseessä on ihana 50-luvun kahvipöytä, jonka kansi on valitettavasti kärsinyt kosteusvaurioista. Ajattelin kokeilla, että jos kupruilevan viilupinnan kuorisi pois, ja mikäli alla oleva puu on vielä käyttökelpoinen, hioisin maalit pois ja käsittelisin puupinnan uudelleen. Siinä olisi todennäköisesti ensi kesän projekti. Viime kesän projekti kun näytti tältä.
 
Vuosi 2017 oli täynnä juhlan tuntua, suruakin, mutta pääasiassa nautin jokaisesta kuukaudesta. Työkaveri antoi joululahjaksi Päivänsäteen, jonka mietelause aloittaa nykyisin jokaisen päiväni. Toivon alkaneeseen vuoteen paljon iloa ja hymyä, vaikka aurinko välillä menisikin pilveen.
Hyvää alkanutta vuotta!

torstai 28. joulukuuta 2017

Lentoliput hankittu!

Kuva: getyourguide.com.
Keväällä olisi taas tiedossa ulkomaanmatkailua. Hyvään vauhtiinhan tässä ollaan Rooman ja Prahan muodossa päästykin. Tällä kertaa kohteena on Sveitsi. Tarkoituksena on käydä moikkaamassa sukulaisia ja tutustua ainakin Zürichiin ja Berniin. Joten jos teillä on matkavinkkejä kyseisiin kaupunkeihin, jakakaa toki ajatuksianne. Otan ne mielelläni vastaan. Pikaisella vilkaisulla Zürichistä löytyy ainakin Kunsthaus, Fraumünsterin goottilainen kirkko ja Grossmünsterin katedraali. Bernissä kiehtoisi ainakin Einsteinhaus, Kunstmuseum ja Zentrum Paul Klee. 
Kuva: easyreserve.com.
Pääasiassa oleilemme siis Sveitsin saksankielisellä alueella, mutta poikkeamme päiväksi myös ranskankieliselle puolelle. Matkakohteet ovat vielä avoinna, mutta ehtiihän tässä ohjelmistoa vielä suunnitella.

Onko teillä kokemuksia Sveitsistä?

Joulun jälkeen

Joululoma on onnellisesti nautittu ja nyt ollaan jo tiukasti kiinni arjessa. Täytyy kyllä myöntää, että se keskiviikkoaamun herätys oli melkoista taistelua... Joulu oli erilainen, kaupunkijoulu, mutta kenties rennoin ja rauhallisin pitkään aikaan. Tämä oli toinen joulu, kun tein piparitaikinan itse. Ja sitä tuli tehtyä vahingossa niin suuri määrä, että lahjoitin osan siskolle ja vieläkin jäi pakkaseen osa. 
Jouluruokia oli tänä vuonna maltillisesti, mutta olen ylpeä että sain tehtyä ensimmäistä kertaa itse myös karjalanpaistia. Kyllä, se kuuluu jouluperinteisiini. Sitä on syöty pikkutytöstä lähtien mummolassa. Nyt minulla oli käytössäni mummolta peritty valurautapata. Hyvin toimitti virkaansa edelleen. Lopputulos oli tosin vähän suolaton, mutta sen sai korjattua jälkikäteen.
Jouluaattona oli uskomattoman kaunis sää. Pitkästä aikaa näkyi aurinko ja pilvien lomasta pilkisteli sininen taivaskin.
Jouluna tuli poltettua aamusta iltaan kynttilöitä, nukuttua pitkiä yöunia ja vähän päiväuniakin. Loma tuli siis todella tarpeeseen. Joulu kului myös hieman erilaisissa leffatunnelmissa, sillä aatonaattoa  edeltävänä iltana nähty uusin Star Wars The Last Jedi -elokuva täytti sitten muitakin jouluiltoja vanhemmilla Star Wars -elokuvilla. Perinteisempää ohjelmistoa edusti Mauri Kunnaksen iki-ihana Joulupukki ja noitarumpu.
Minulla oli kaksi joululahjatoivetta: yöpaita ja Ellen Thesleffin elämäkerta. Sain molemmat ja ekstrana vielä A.W. Yrjänän Joonaanmäen valaat. Ehdin aloittaa molempia ja vaikuttavat hyviltä. Nyt pitäisi vain löytää aikaa niiden loppuun lukemiseen...
Yllätyslahjana sain ystävältä Istanbulista (tai Konstantinopolista kuten me puhuimme) tuliaisiksi kaulakorun ja Hagia Sofiasta ostetun ikonin. Hän kyllä tuntee minut. ♥
Blogijutuista ja Instagramista päätellen monella muullakin on ollut onnistunut joulu. Ja osa onnellisista taitaa lomailla vielä nämä välipäivätkin. Minä sen sijaan jatkoin mosaiikkitaiteesta kertovan artikkelin kirjoittamista tulevaan Ikonimaalari-julkaisuun. Deadline on vasta tammikuun puolivälissä, mutta vuodenvaihde teettää muitakin tehtäviä kuin pelkkiä kirjoitusjuttuja. Mielenkiintoisten asioiden äärellä kuitenkin.

Vielä olisi huominen arki ennen seuraavaa juhlan odotusta.